Click me - Klikkaa mua!

Luin juuri artikkelin, jossa pohdittiin sitä, että mikä saa ihmisten romanttiset tunteet heräämään näin kevään ja kesän hiipiessä maisemiin. Onkohan suurin syy valon voimassa: kun päivät alkavat pitenemään ja auringonvalo lisääntymään, alkaa sitä itsekin tarkkailemaan maailmaa ja omaa asemaansa jotenkin tarkemmin. Ainakin itse olen huomannut ruvenneeni mietiskelemään, että olisihan se mukavaa kun olisi joku jota halailla! Ei sitä talven pimeinä iltoina tullut niin miettineeksi, mutta näin valoisan aikaan kyllä. Siinä täytyy olla jokin jippo.

Auringonsäteet paljastavat likaiset ikkunat ja pöytäpinnoille kertyneet pölykerrostumat… Ehkäpä siis myös yksinäiset sielut?

Kesä kolkuttelee ja kevät on temmannut mukaan rientoihinsa.
Nettideittailu on jälleen päässyt hiipumaan, eikä yhtäkään potentiaalista deittiehdokasta ole lähiaikoina tullutkaan vastaan. Muutama viikko sitten tapasin melko mukavan herrasmiehen, jonka kanssa vietimme päivän luonnonhelmassa. Luulen, että hänen kristillinen maailmansa ja minun puolipakanallinen katsomukseni eivät kuitenkaan kohdanneet tarpeeksi… Joten se siitä.

Hänen jälkeensä tapasin viestien välityksellä hyvinkin fiksulta ja mielenkiintoiselta vaikuttaneen yliopisto-opiskelijan, mutta nokakkain tilanne ei ollutkaan yhtään mielenkiintoinen. Tuntui, ettemme olleet ollenkaan samassa universumissa - mies muodosti kaikki lauseensa hirvittävän hitaasti ja minä taas jouduin lähes täydentämään hänen sanomisiaan, kun en jaksanut hidastelua. 

Vakka kantensa valitsee. Ehkäpä se tästä taas…
Ja olenhan menossa kahvittelemaan ihan “ei virtuaalisen” tuttavuudenkin kanssa. Saas nähdä, saas nähdä.

Jos saat kutsun deitin kotiin, tarkista aina hänen vessanpönttönsä kunto:
siisteystaso kertoo yllättävän paljon ihmisestä. Jos pönttö on sen näköinen, ettei sitä ole pesty miesmuistiin saattaa se kertoa pöntönvartijastakin jotain…

Tapasin tiistaina Herra Puhemiehen. Jep, kuvaava termi! Juttelimme tosiaan useita tunteja kasvotusten kaikesta maan ja taivaan välillä. Käytiin läpi kuolema, päivän politiikka ja maailman surkeimmat vitsit. Sen lisäksi hiljaiset hetkekin kantoivat - molemmat katselivat ikkunasta ulos, eikä se ollut vaivaantunutta.

Ettei nyt liian aurinkoiseksi menisi niin; herra joutui vastailemaan firmansa puhelimeen ja se melkein ärsytti minua! Mutta sitä se lienee yrittäjän arki… Sen lisäksi hän mainitsi useammassa jutussa eksiään ja rupesin laskeskelemaan, että kuinkakohan monta entistä hänen elämäänsä on mahtanutkaan mahtua…

Kaiken kaikkiaan ihmisestä jäi oikein mukava kuva. Ja varmaankin tullaan pitämään yhteyttä jatkossakin…

Jk. Rupesin ajattelemaan, että mitäs jos tästä tulee jotakin syvempää.. Tai jos ei tästä, niin sitten jostakin ehkä joskus, ehkä. Osaankohan minä edes seurustella? Herranen aika sentään! Jotenkin se ajatus vaan on melko pelottava.

Edellisen merkinnän deittini naputtelee kovasti kaipaavia lämminsävyisiä tekstiviestejä ja minä yritän pysyä viilen etäisenä. En edelleenkään ole erityisen kiinnostunut kohtaamaan häntä uudestaan ja uskon vanhaan viisauteen: poissa silmistä, poissa mielestä. Eh. Ehkä saman asian ajaa se, etten vastaa kaikkiin tekstiviesteihin.

Tässä viikonlopun aikana olen puhellut lämminsävyisiä puheluita erään uuden tuttavuuden kanssa. Hän on perin miellyttävän oloinen henkilö; sana on hallussa ja juttu luistaa, ja itseironiset vitsailut kuuluvat hänen arkipäiväänsä. Mikäpä sen mukavempaa, kuin heittää typerä vitsi ja toinen ymmärtää sen! Sen lisäksi hän on päätä pidempi minua, mikä on harvinaista tässä maailmassa. Olenhan naiseksi melko ylikasvanut.

Vielä emme ole ehtineet tavata, mutta mahdollisesti tulevan viikon aikana… Ilman sen kummempia suorituspaineita. Stressaaminen tai ennaltamietiskely eivät yleensäkään ole missään mielessä hyödyllisiä. Jännityksellä odotan…

Jk. Paitsi että olemmehan me tavanneet! Emme vaan ole hoksanneet sitä. Eräässä keskustelussa selvisi, että olemmepa hyvinkin olleet samassa paikassa samaan aikaan… Kenties vierustovereina. Maailma on pieni.

No niin, pitkästä aikaa nielin flunssani ja kävin kahvittelemassa jo aiemmassa merkinnässä mainitsemani nuorukaisen kanssa! Tai nuorukaisen ja nuorukaisen, lähentelihän deittini jo kolmeakymmentä… Vaikka hyvällä omallatunnolla häntä olisi voinut luulla viisitoistakesäiseksi poikamaisen pyöreiden kasvojen perusteella.

Ei, mitään suurta rakkautta ei päässyt syntymään. Niin kuin jo povailinkin, näin tässä herrasmiehessä lähinnä oman pikkuveljeni. Herraseurani kun kertoili innokkaasti pelaamistaan peleistä ja perehdytti minua pelikenttien maailmaan - ei, totaalinen turn off.  Sitten hän vaihtoi aiheeksi ryyppyreissunsa ja kehuskeli kovasti kuinka hän tapaa turruttaa päänsä kerran viikossa - tuplaantuva turn off. Naureskelin kyllä hänen mukanaan, mutta varmaankin siksi, kun katsoin asioita eri kanteilta kuin hän.

Sinänsä hän on varmaankin ihan herttainen ihminen, mutta minulla eivät ole äidinvaistot heränneet vielä niin paljon, että pitäisin herttaisuutta erityisen viehättävänä…

Voin olla melko kelju ihminen, mutta luulen että hän ihastui minuun palavasti ja nyt joudunkin kehittelemään jonkin lipevän taktiikan etääntyä… Minulla kun ei ole sydäntä pamauttaa asioita suoraan. Sekin taito olisi varmasti hyvä opetella.

Deittipalstoilla tuntuu pyörivän vaikka minkä sorttisia ilmestyksiä! Löytyy perheellisiä salaseuranhakijoita, elämäänsä kyllästyneitä “haluan uuden avioliiton, vanhasta viis!”-ihmisiä, suoraan puheeseen uskojia (pannaanko? ai ei. okei), spämmirobotteja jotka eivät varmaan muista, että ovat laittaneet saman viestin muuttumattomana ainakin kymmenen kertaa… Ja sitten löytyvät maksullisen seuran hakijat!

Postilaatikkoon tulvahtelee viestejä mieshenkilöiltä, jotka yleensäkin ovat pitkälti yli neljänkymmenen ja omien sanojensa mukaan lapsettomia. Viesteissä ei paljon kaunistella, vaan kysäistään suoraan olisiko mahdollista puhelinkeskusteluihin tai mesettelyyn - he olisivat valmiita maksamaan reilustikin!

Höperöön mieleeni pamahtikin… Saisikohan siitä oikeasti tienestin aikaiseksi, jos suostuisi ainoastaan kirjoittelemaan pikkutuhmia anonyymisti. Onkohan joku tienannut leipänsä moisella?

Tämä deittailija on nyt ajautunut karikkojen ja aaltojen välimaastoon. Syksyllä olin uteliaan innokas tapaamaan uusia ihmisiä ja lähdin mielelläni katsomaan, miltä mukavat runebergit vaikuttavat aivan kasvotusten. Muutamia mukavia tuttavuuksia toki löytyi, mutta suurin osa oli kuitenkin sellaisia tapauksia, että ei natsannut. Ei, vaikka olisi yrittänyt ajatella miten kauniita tai pitää keskustelua yllä, ei.

Parin kuukauden ajan olen vellonut deittipalstalla ja klikkaillut profiileja satunnaisesti, raapustellut viestejä muutaman mukavanoloisen ihmisen kanssa, mutta mitään tapaamishalukkuutta en ole saanut itsessäni syttymään vaikka juttu luistaisi kuinka hyvin. Valitsen mieluummin villasukat jalkaani ja peiton alle käpertymisen kahvittelun sijaan. Mitähän tämäkin nyt on?  Nettideittailun hautajaissäveliä vaiko sittenkin vain ohimenevä kaamosmasennus?